Tiede ja teknologia

Tiede on ihmiskunnan yhteinen oppimisprosessi

Puhuttaessa tieteestä ja sen merkityksestä ajatellaan usein pääasiassa tieteellisteknologista tutkimusta ja sen tuotteiden vaikutuksia elämäämme. Virassani, jonka vastuulla oli vuodesta 1973 alkaen ”opettajien fysiikan opetus”, sain katsoa tieteen merkitystä varsin erilaisessa valossa.

Siinä valossa keskeiseksi nousee kysymys opetuksen tieteellisyydestä, oppimisen ja tieteen suhteesta ja tieteen merkityksestä ihmisen ja ihmiskunnan henkiselle kehitykselle. Oppiminen ja tiede ovat oikeastaan sama prosessi kahdella eri tasolla. Tiede on ihmiskunnan yhteinen suuri oppimisprosessi.

Tieteen ydin ei ole sen tuotteissa vaan prosessissa, niissä periaatteissa, jotka ohjaavat sen etenemistä. Tiede ei ole sitä, mitä tiedämme ja osaamme, vaan se on siinä, miksi voimme uskoa tietävämme, siinä ymmärryksessä, johon tietomme ja osaamisemme perustuvat, ja siinä, mitä sen avulla opimme tietämisen ja ymmärtämisen mahdollisuuksista ja rajoituksista. Opetuksen tieteellisyyttä ei toteuteta kertomalla tutkimuksen uusimmista tuloksista vaan auttamalla opiskelijoita osallisiksi tieteen prosessiin, ohjaamalla heitä tieteen periaatteiden noudattamiseen oman ajattelun, maailmankatsomuksen ja maailmankuvan rakentamisessa.

Tieteessä on olennaista nähdä ihmisen kulttuurin eri osa-alueet ja niille ominaiset ymmärryksen rakentamisen metodit toisiaan täydentävinä välttämättömyyksinä. Tästä syystä tärkeitä tavoitteellisia elementtejä ”opettajien fysiikan opetuksessani” olivat eri oppiaineiden ja eri tieteenalojen merkitykset toisilleen, luonnontieteellisen ja humanistisen tutkimuksen, kvalitatiivisen ja kvantitatiivisen tiedon, kielellisen ja matemaattisen esityksen, empirian ja teorian, intuition ja logiikan, tieteen ja teknologian suhteet.

Tieteen juuret ovat syvällä ihmisen perusolemuksessa. Sen alkulähteenä on olemassaolon kokemus ”Minä olen!”: Koen olevani minä, tässä ja nyt.

”Minä” tarkoittaa, että olen itsenäinen tietoinen subjekti suhteessa johonkin, joka ei ole ”minä”, ”todellisuuteen”, luontoon, luomakuntaan, miten sitä haluammekin nimittää. ”Tässä” ja ”nyt” sijoittavat minut osaksi tuota todellisuutta, sitovat minut tilaan ja aikaan, todellisuuden rakenteeseen ja dynamiikkaan.

Olemassaolon kokemus syntyy vuorovaikutuksesta todellisuuden kanssa ja sitoo minut tähän vuorovaikutukseen. Se kutsuu – ei, vaan pakottaa etsimään vastausta olemassaolon peruskysymyksiin: Mikä ja mitä tämä todellisuus on, ja mikä on minun asemani siinä – itse siitä siinneenä ja sen osaksi tulleena?

”Minä” merkitsee erityisesti myös suhdetta toisiin minuuksiin. En ole yksin etsimässä vastauksia. Vuorovaikutus todellisuuden kanssa ei ole vain minun vuorovaikutustani. Sen ”minä”-osapuoleksi rakentuu yhteinen ”sosiaalinen tietoisuus”. Vasta tätä kautta oppimisesta tulee tiedettä.

Vuorovaikutus kohdistuu kumpaankin osapuoleen.

Vaikutus tietoiseen mieleen käynnistää ”tieteellisen prosessin”, joka tavoittelee ymmärtämistä. Siitä on syntynyt hierarkkisesti kasvava ”varsinainen tiede”, perustutkimus, joka rakentaa maailmankuvaa ja -katsomusta pyrkien laajentamaan todellisuuden käsitteellistä hallintaa yhä kattavammaksi.

Vaikutus todellisuuteen käynnistää ”teknologisen prosessin”, joka tavoittelee hyötyä ja täyttää ”luonnollisen ympäristömme” tuottamillaan ”artefakteilla”. Siitä on syntynyt hierarkkisesti kasvava teknologia, joka muuttaa maailmaa ihmisen tietoisuudesta nousevien tarpeiden ja toiveiden ohjaamana.

Nämä kaksi vastakkaissuuntaista prosessia syntyvät vuorovaikutuksen newtonilaisen perusluonteen mukaisina ”voimana ja vastavoimana, jotka voivat olla olemassa vain yhdessä. Ymmärryksen rakentamiseksi on tutkittava, miten todellisuuteen voi vaikuttaa, ja todellisuuteen voi vaikuttaa tavoitellulla tavalla vain sitä mukaa kuin sitä opitaan ymmärtämään.

Tiedettä ja teknologiaa, ymmärryksen ja hyödyn tavoittelua, ei voi erottaa toisistaan. Ne ruokkivat ja tarvitsevat toisiaan. Yhdessä ne ovat alistetut sosiaaliselle ”merkityksistä neuvottelun” prosessille, joka samalla, tieteen ja teknologian edetessä, pyrkii rakentamaan ihmiskunnan yhteistä ”sosiaalista tietoisuutta”.

Oppiminen eroaa tieteestä lähinnä sosiaalisen prosessin luonteen puolesta. Tiede joutuu hapuilemaan tietään vain ”tiedeyhteisön” oman sisäisen neuvottelun varassa. Oppimisessa opettaja voi ohjata ”oikean” reitin etsintää niin, että oppija voi edetä suorempaan välttäen juuttumista kehittyvän ymmärryksen välietapeille ja eksymistä tieteessä väistämättömiin umpiperiin.

”Minä olen!”, Jumalan nimi, on kiinnittynyt ihmiseen, Jumalan kuvaan, tietoisuutena, joka avaa ihmisenä olemisen kysymysten koko kirjon ja käynnistää ihmiskunnan yhteisen ”sosiaalisen tietoisuuden” ja todellisuuden välisen vuorovaikutuksen.
Tiede toteuttaa tätä vuorovaikutusta ihmisenä olemisen pakosta. Siksi tiede!

 

Kaarle Kurki-Suonio

Teksti on kirjoitettu alun perin Helsingin yliopiston #siksitiede-kampanjaa varten 23.6.2020.

Print Friendly, PDF & Email
Takaisin etusivulle